Muistan, kuinka yli kymmenen vuotta sitten matkustin sinisellä bussilla Helsingissä tyttäreni kanssa. Muutaman vuoden ikäinen Selina istui rattaissa ja tuijotti häikäistyneenä alaspäin. Hän osoitti pienillä sormillaan grafiitinharmaata bussin lattiaa. Siniset silmät loistivat oivaltamisen riemua. ”Katso äiti! Kuinka kaunista!” Aluksi näin vain likaisen käytävän, mutta sitten ymmärsin. Himmeä pinta heijasti valoa. Kun katsoin tarkemmin, huomasin lattian näyttävän siltä, kuin se olisi kudottu pienen pienistä tukkivista tähdistä Lapseni oli riemuissaan, löytämisen ilo oli yllättänyt hänet, ja äidin kanssa jaettuna kokemus kasvoi vielä suuremmaksi.

Yhteisöllisyydellä on monia merkityksiä. Jollekin se on luotettavaa naapuriapua, toiselle Airikka Mannerkosken kuvaamaa hiekkalaatikkoelämää yhteispihalla muiden perheiden kanssa. Yhteisöllisyys voi kuulostaa pelottavaltakin. Vaaditaanko minulta jotain? Onko reviirini uhattuna?